Saako vanhus aidon mahdollisuuden asua kotonaan mahdollisimman pitkään?

Otsikoissa on pyörinyt keskustelua vanhusten hoivakodeista, palveluasunnoista ja yhteisöllisestä asumisesta. Ammattini puolesta kokemukseni on, että vanhuksilla ja heidän omaisillaan ei ole juurikaan käsitystä mitä termeillä tarkoitetaan. Etenkin vanhusten yhteisöllinen asuminen on asia mistä edes terveys- ja sosiaalialan ammattilaiset, saati rakennussuunnittelijat tai päättäjät pystyisivät muodostamaan käsityksen.

Rohkenen yksinkertaistaa asiaa. Vanhusten hoivakodeilla tarkoitetaan ympärivuorokautista hoivayksikköä, missä hoitajia on 24/7 paikalla, jokaisella asukkaalla on oma huone ja WC/suihku ja ulko-ovet ovat lukitut.  Näissä yksiköissä hoitovuorokausi, mikä sisältää täysylläpidon kustantaa Espoossa noin 220 € / vuorokausi, eli noin 6 600 € / kuukausi. Tämä ei sisällä asukkaan lääke-, yms henkilökohtaisia kuluja. Vanhus voi asua tällaisessa paikassa elämänsä loppuun asti. Toiset asuvat 2 kk, monet jopa 4-6 vuotta. Asukas maksaa kustannuksista 85 % nettotulojen määrästään, kuitenkin siten, että asukkaalle on aina jäätävä 182 euroa kuukaudessa muihin hankintoihin. Hintaan ei tule yllätyksiä, se on ja pysyy, hoidon tarpeesta riippumatta.

Palvelutalot pitävät sisällään asuntoja, puhutaan tuetusta asumisesta. Tässä kohtaa menee monella sormi suuhun, mitä sillä tarkoitetaan? Yhteistä määrittävää tekijää ei ole, kukin palveluntarjoaja määrittelee mitkä ovat pakolliset kustannukset. Yhteistä on se, että hinnassa on usein palveluja, asukkaalle hyödyllisiä tai hyödyttömiä, mutta niistä on usein pakko maksaa, jos haluaa vuokrata asunnon talosta. Niissä on usein omakustanteisesti toimiva ravintola-kahvila, saunatilat ja jokin/joitakin yhteisiä tiloja. Talon henkilökuntaa ei yleensä ole ilta, yö ja viikonlopun aikaan, mutta henkilökunnan pystyy yleensä hälyttämään paikalle lisämaksusta. Noin 25 neliön asunto palvelutalossa kustantaa 600 € - 9500 € /kuukaudessa. Hintojen vertailu on tehty vanhuksille ja omaisille lähes mahdottomaksi, yllätyksiä tulee ja niistä luemme lehdistä.

Seuraavana tarkastellaan yhteisöllistä asumista. Tämä asumismuoto selitetään eritavoin, kertojan mukaan. Ehkä tärkein yhdistävä tekijä vanhusten yhteisöllisissä asumismuodoissa on se, että niissä on joitakin yhteisiä tiloja ja asunnot ovat erityisen esteettömiä. Eli hyvin hauraskin vanhus pystyy asua kotonaan pyörätuoli tai rollaattori apunaan, kynnyksiä ei voi olla lainkaan, ovet avautuvat nappia painamalla tai elektronista avainta näyttäen. Keittosyvennykset eivät ole järin monipuolisia tai isoja, mutta perustoimet niissä voi tehdä. Jokaisessa asunnossa on tärkeä olla tavanomainen parveke, ilman kynnystä. Yhteisissä tiloissa voi tavata muita talon asukkaita. Asunnon vuokraan ei kuulu palveluja eikä lisäkuluja. Hinta on selkeä, esim 25 neliön yksiöstä ARA rahoitteisena se voi olla 550 €-750 € alueesta riippuen. Tämän asumismuoto on hinnoittelultaan selkeä ja yllätyksiä ei tule. Asukas ostaa kaiken hoivan ja huolenpidon joko julkisesta tai yksityisestä kotisairaanhoidosta.

Yhteisöllisistä asumisesta puhuttaessa ongelmaksi on, että niitä ei juurikaan ole. Keskusteluissa yhteisöllinen asuminen sekoittuu usein palvelutaloihin. Näissä on kuitenkin selkeä kustannusten muodostumisen ero. Yhteisöllisessä asumisessa asukkaan ei kuuluisi maksaa extrapalveluja, ellei hän niitä tarvitse. Yhteisöllisen asumisen kuuluu mahdollistaa, ei sitouttaa.

Yhteisöllisissä asunnoissa on se haaste, että niiden rakentajia ei ole, koska niistä ei saa tarpeeksi kovaa tuottoa, vaikka ovatkin lähes riskitön sijoitus. Toinen ongelma on kaavoituksessa, niiden korvamerkintä on käytännössä ollut mahdotonta, yhteistä nuottia ei ole osattu löytää. ARA avusteinen rakentaminen pitäisi kulut maltillisena, mutta haasteena on se, että ARA avustusta ei myönnetä yhteisiin tiloihin, vain asuntoihin.

Tästä syystä on erittäin tärkeää, että hyvinvointialue ja kunnat tekevät saumatonta yhteistyötä, jotta edullisempia ja yhteisöllisiä asumisratkaisuja saadaan jokaiseen isompaan taajamaan. Tämä siitä syystä, että vanhukset voisivat asua kotonaan niin pitkään kun haluavat. Ammattini puolesta kokemukseni on, että sitä he ensisijaisesti haluavat.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kaavoituksessa tulee tehdä palveluiden (P = yksityiset tai julkiset palvelut) varaukset jokaiseen isompaan taajamaan. Kerrostalon kivijalkaan rakennetaan julkisvaroin yhteiset tilat, joita vuokrataan markkinahintaan hyvinvointialueelle ja yksityisille palveluntuottajille. Muun osan rakentamisen kuluista vastaa kunta tai yksityinen sektori. Jos yksityistä sektoria ei löydy, velvollisuus on kunnalla. Kivijalassa olisi mm seuraavat yhteiset tilat:

- olohuone ja erillinen pieni ja rauhallinen lukuhuone/kirjastohuone

- yhteinen saunatila, missä 2-3 vanhuksille tärkeintä kuntosalilaitetta

- 1 palveluhuone noin 15-20 neliötä (lavuaari ja WC), mitä vuokrataan tuntivuokralla eri tarpeisiin, kuten hammashoitaja / jalkahoitaja / kampaaja / lääkäri / sairaanhoitaja / laboratorio / optikko / apuvälineavustus / fysioterapeutti / ravintoterapeutti

- pieni pop up -liiketila tuntivuokralla, minkä tarjontaan asukkaat saavat vaikuttaa (terveyskenkämyyjä, haavanhoitotarvikemyyjä, vaatemyyjä, elektroniikkamyyjä, IT-asennus jne)

- Alueen koosta riippuen 1-2 ravintola- / kahvilatilaa, mitkä kilpailutetaan ja vuokrataan valitulle toimijalle

Näillä toimilla pystyisimme aidosti turvaaman se, että entistä useampi vanhus saisi ja pystyisi asua kotonaan niin pitkään kun haluaa, jopa elämän loppuun asti. Hyvinvointialueen on tärkeä pystyä järjestämään inhimillistä ja myötätuntoista saattohoitoa myös siellä, missä suurin osa meistä sitä toivoisi saavansa – oman kodin turvassa.

Maili Paaso Puuska

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaaliehdokas ja Espoon kuntavaaliehdokas

Vanhusten ja lasten sairaanhoitaja (AMK), Rahoituksen- ja riskienhallinnan tradenomi (AMK)